on hiljaista
hataralla lautalla makaan matalan virran vietävänä
jääkylmän veden pohjassa on pyöreitä harmaita kiviä
minun kuvani sen pinnassa
viileä henkäys värisyttää hiljaa alastonta vartaloani
kuin veden pintaa
niin itse kuolema huokailee ylläni
pohjan kivistä muodostuvat kasvot
siniset silmät
katsovat suoraan omiini
sinun surumielinen hymysi
virta kuljettaa minut hiljaa ylitsesi
ojennan kättäni sinua kohden
sormeni koskevat vain kylmiä kiviä
suljen silmäni
kuolema suutelee niskaani
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Kylmää, niin kylmää.
Unessa kuolema on lähellä. Menettäminen, kaipuu ja pettymyskin. Pidin runostasi.
Ensimmäisenä tuli mieleen Ofelia. Outoa unen logiikkaa ja vahvoja kuvia.
Kuolema suutelee niskaa - elämä suutelee suulle. Ehkä kuoleman suudelma onkin kuin niskalaukaus.
Mutta pidin tästä runosta. Tähän uneen pääsi itsekin mukaan samalle lautalle - kylmiä väreitä.
Lukiessani uudestaan jäin miettimään myös kuoleman ja seksuaalisuuden läheisyyttä tässä runossa. Kuolema huokailee alastoman vartalon yllä ja suutelee. Onko hän lempeä rakastaja vai kylmä ja tunteeton, joka ottaa kohteensa väkisin.
Lähetä kommentti